Kuva: Pietari Purovaara

Vuosi sitten kolme Extinction Rebellionin keskeisimmistä jäsenistä julkaisivat uutiskirjeen, jossa pahoittelivat ilmastotiedeviestintänsä konservatiivisuutta¹. Maapallon kuumeneminen tapahtui nopeammin kuin mitä XR tai tiedeyhteisö oli odottanut, muun muassa sen takia, koska fossiilisten polttamisen yhteydessä syntyvien pienhiukkasten katoavaa viilentämisefektiä oltiin aliarvioitu. Nämä Extinction Rebellionin aktivistit tunnistivat maapallon heijastavuuden lisäämisen varteenotettavana osana kokonaisvaltaista ilmastokriisin torjuntaa - sitä tulisi vähintään tutkia perinpohjaisesti. He mainitsivat nimeltä meripilvien vaalennuksen ja rahtiliikenteen rikkipäästöjen aiheuttaman meripilvien vaalennuksen palauttamisen huomion arvoisina ideoina. Lukiessani tätä kirjettä ilahduin, koska ilmastoliike alkoi heräämään ilmastotilanteen “ratkaisun” vaatimien toimenpiteiden kirjon moninaisuuteen mainitsemalla ilmastointerventioiden tärkeyden.

Tänään ajattelen, että Operaatio Arktis, samantapaisesti kuin yllä mainitut Extinction Rebellionin perustajat ennen tätä tärkeätä julkilausumaa, on saattanut syyllistyä epätodellisen tilannekuvan kommunikoimiseen liittyen interventioiden mahdollisen käyttöönoton sijoittumisen ajan ulottuvuuteen. Tästä emme aiemmin olleet täysin tietoisia, mutta emme myöskään halunneet viestiä tilanteen ongelmallisuudesta täysin rehellisesti, osittain strategisista syistä. Tämä kirjoitus pyrkii oikaisemaan tilannetta, ja samalla avata Operaatio Arktiksen ajattelua ja interventioiden sijoittumista ajan ulottuvuuteen.

Alkukesän aikaan Operaatio Arktiksen sisällä käytiin keskustelua sen tavoitteesta ja visiosta. Tavoitteeksi konkretisoitui “yhteiskuntien ilmastostrategian päivittäminen 2020-luvulle”. Strategia tekisi sellaisten kriittisten maapallon ilmastojärjestelmän osien säilyvyyden mahdolliseksi, jotka muuten häviäisivät tai muuttuisivat perinpohjaisesti. Käytännössä kyse on merijäästä, jäätiköistä, merivirtauksista, metsistä ja ikiroudasta. Strategia sisältäisi maapallon heijastavuuden lisäämisen tutkimusta ja kehittämistä, mutta uusimpana lisäyksenä myös varautumista keikahduspisteiden ylittymiseen ja sen jälkeiseen maailmaan.

Miltä ilmastotilanne tänään näyttäytyy OA:n ihmisille? Minkä puolesta uskallamme toivoa, ja minkä suhteen joudumme maailman realiteettien valossa luovuttamaan? Mikä on realistisesti nähtynä OA:n ja joidenkin muiden vastaavien toimijoiden tavoittelema konkreettinen vaikutus maailmaan?

Ilmastoheräämisiä tulee koettua uudestaan ja uudestaan

Viimeisen 12 kuukauden ajanjakso on globaalisti ollut ennätyksellisesti +1.64 °C esiteollista keskilämpötilaa lämpimämpi (vertailukohta: 1850-1900)². Ajanjaksolla 1970-2010 maapallon lämpenemistahti oli 0.18 °C per vuosikymmen. Vuoden 2010 jälkeen ja tulevina lähivuosikymmeninä tahti on nopeampi, noin 0.27 °C/vuosikymmen³. Tämä johtuu siitä, että maapallon energiaepätasapaino on kasvanut viime aikoina.

Bubbles — Ikään kuin tilanne ei olisi tarpeeksi haastava, niin useita keikahduspisteitä ilmastojärjestelmässä saattaa ajan myötä ylittyä jo nykyisissä lämpötiloissa (jotkut saattavat olla jo ylittyneet)⁴. Näihin lukeutuvat Atlantin meridionaalisen kiertoliikkeen romahdus (golfvirta on osa sitä), Inuit Nunaatin ja Länsi-Antarktiksen jäätiköiden romahdus, arktisen ikiroudan sulamisen moninkertaistuminen, trooppisten koralliriuttojen haalistuminen ja Barentsin meren merijään häviäminen. Ihmiskunnan kasvihuonekaasupäästöt pitäisi nopeasti saada laskuun, mutta ne ovat ennätyskorkealla. Globaalit päästöt tulevat mahdollisesti kääntymään hienoiseen laskuun joskus vuosikymmenen sisällä, mikä myöhemmin toivottavasti jatkuu ja nopeutuu. Energiajärjestelmät, talousjärjestelmät, kulttuuri ja kansainväliset sopimukset eivät yleensä (tai helposti) muutu nopeasti, vaan tarvitsevat todennäköisesti vuosikymmeniä muuttuakseen merkittävällä tavalla. Eräs tutkija sanoi meille: “*Anyone who thinks the world will be carbon neutral in two or three decades is probably smoking something*”. Elokapinan ja muun ympäristöliikkeen vaatimien nopeiden järjestelmämuutosten suhteen ei kuitenkaan tule luovuttaa, päinvastoin, ja omalta osaltamme tuemme näitä pyrkimyksiä.

Ilmastointervention logistiikan aikaskaala

Tällä hetkellä tutkituimmat tai lupaavimmat maapallon heijastavuutta lisäävät menetelmät ovat pienhiukkasten lisääminen yläilmakehään (eng. SAI) ja meripilvien vaalennus (eng. MCB). Meripilvien vaalennuksen viilentämisen potentiaaliin ja sen vaatimaan teknologiaan liittyy enemmän epävarmuutta ja haasteita kuin mitä SAI:hin liittyy. Kirjoitan siksi tällä kertaa SAI:sta, koska sen viilentävälle vaikutukselle on vahvaa tieteellistä näyttöä ja intervention vaatimasta logistiikasta on kirjoitettu runsaammin.

Jos päätöksentekijät päättäisivät SAI:n käyttöönotosta tänään, niin he huomaisivat, että käyttövalmiutta ei tällä hetkellä ole. Ei ole olemassa infrastruktuuria tai lentokoneita tehtävään, eivätkä nämä sormia napauttamalla maailmaan tupsahda. Maapallon navoille sijoittuva SAI vaatisi vähintään noin 10 vuotta logistista valmistelua⁵. Tehtävään voitaisiin hyödyntää tiettyjä olemassa olevia lentokonemalleja niiden muokkaamisen jälkeen, mutta Chilen Patagoniaan tulisi rakentaa täysin uusi lentokenttä, koska 60S leveysasteella ei ole sopivaa lentokenttää⁵. Helsinki-Vantaan lentokenttä soveltuisi oikein hyvin täällä pohjoisella pallonpuoliskolla. Globaalin SAI intervention tapauksessa logistiset valmistelut kestäisivät kauemmin, noin 20 vuotta, koska tarvittaisiin täysin uusi rahtilentokone tehtävään, joka pystyisi lentämään yläilmakehään myös maapallon keskileveysasteilla. Tämä aikaskaala huomioi pelkästään intervention logistisen urakan vaatiman ajan, joka kuluu erikoisrahtilentokoneiden suunnittelussa ja valmistamisessa, sekä lentokenttien rakentamisessa ja muissa logistiikan käytännön järjestelyissä. Ennen tätä pistettä tarvittaisiin diplomaattinen yhteisymmärrys ja sopu tämän tekemisestä, tai vaihtoehtoisesti tätä infrastruktuuria alettaisiin rakentaa “varuille”, jotta käyttöönottovalmius olisi 20 vuoden päästä olemassa, vaikka itse käyttöönotosta ei olisi päätöstä tai yhteisymmärrystä. Tätä tuskin katsottaisiin hyvällä, koska ei ole demokraattista valmistella planetaarista kaikkiin vaikuttavaa toimenpidettä ilman jotain konsensusta asiasta.

Nopeammalla aikataululla (5v) olisi kuitenkin logistisesti mahdollista toteuttaa niin kutsuttu “sub-scale” -käyttöönotto⁶. Hiukkasten määrä olisi noin tuplasti luontaisesti stratosfääriin päätyvän rikkidioksin verran (verrattuna vuosiin ilman merkittäviä tulivuorenpurkauksia). Viilentävä vaikutus olisi häviävän pieni. Toimenpidettä voi ajatella viimeisenä tutkimusvaiheena, tai käyttöönoton varhaisimpana vaiheena - raja on joskus häilyvä. Olen ajatellut kirjoittavani tästä myöhemmin tänä vuonna.

Missä keskustelu tällä hetkellä velloo?

Hallitustenvälisen ilmastopaneelin seuraava ilmastoraportti (AR7) julkaistaan vuonna 2028, ja se sisältää kuulemamme mukaan kappaleen interventioista. Päättäjille kirjoitetusta yhteenvedosta ei tietenkään tule löytymään suositusta satojen erikoisrahtilentokoneiden valmistamisesta, vaan siellä tulee korkeintaan olemaan kehotus tutkimuksen tärkeydestä, painottaen suuria epävarmuuksia menetelmiin liittyen. Oikeastaan interventioita tuskin edes mainitaan päättäjien koosteessa, koska jotkut valtiot tulevat vastustamaan sitä, toiset ehkä kannattamaan, ja mitään kiistanalaista ei helposti sinne päädy. Kuvittelisin myös, että raportissa tuttuun tapaan kerrotaan, että interventiot eivät ratkaise ilmastokriisin juuriongelmaa⁷, jolla viitataan ilmakehän kohonneeseen khk-pitoisuuteen (kasvihuonekaasupitoisuuteen), joka johtuu päästöistä. Näin sanotaan todennäköisesti, jotta auringon säteilyn hillintää ei nähtäisi substituuttina mitigaatiolle. Pelätään, että tämä voisi vähentää valtioiden ambitioita mitigaation suhteen. On kuitenkin ilmastotieteellinen tosiasia, että maapallon heijastavuuden väheneminen on lämmittänyt planeettaa merkittävästi⁸ viime vuosikymmeninä. Maapallon heijastavuudella on kiistattomasti keskeinen osa jääkausien muodostumisessa, viime aikojen havaitussa lämpenemisessä ja tulevaisuuden lämpötiloissa. Onko meidän tarpeellista leikkiä “kumpi tuli ensin? kana vai muna?”-leikkiä ilmastotieteessä, tai voisimmeko siirtyä systeemiajattelun piiriin, jossa huomioidaan myös planeetan heijastavuuden muutokset osana juuriongelmaa, ja sen ratkaisemista?

EU:n komission tutkijaryhmä ei edes määrittele maapallon heijastavuuden lisäämistä “ratkaisuksi”⁹ (eng. SRM is not considered a solution to the climate crisis). Samaan aikaan sen toimiminen on elinehto kokonaisille valtioille ja ekosysteemeille. Ilmeisesti se ei riitä “ratkaisu” -statuksen saavuttamiseen. Kuitenkin, voidaan siis ajatella, että tällaisen käyttöönoton päätöksen tekemiseen tulee menemään vähintään vuosikymmen. Kaksi vuosikymmentä olisi sekin ennennäkemättömän nopeaa päätöksentekoa näin merkittävästä ja ristiriitaisesta globaalista toimenpiteestä.

Vaikka päätös käyttöönotosta olisi tehtynä, ja infrastruktuuri toteutukseen rakennettu, se ei tarkoita, että planeettaa voitaisiin alkaa viilentämään. Tai voitaisiin, mutta interventiota ei kannata implementoida “nollasta sataan” -mentaliteetilla, jossa yhtäkkiä aletaan viilentämään planeettaa voimakkaasti, vaan keskeisessä roolissa on “*scale-up*”¹⁰, eli skaalausperiodi, joka helposti vie vuosikymmenen, ennen kuin voidaan puhua merkittävästä viilennyksestä. Tämän periodin aikana viilennystä tehostetaan hitaasti vuosi vuodelta, aloittaen pienestä hiukkasmäärästä. Näin toimitaan, koska intervention vaikutuksia halutaan tarkastella, jotta tietokonemallinnuksia, monitorointia ja toteutusta voidaan hienosäätää paremmaksi. Interventio olisi näin myös mahdollista lopettaa varhaisessa vaiheessa, ilman että merkittävää vahinkoa tapahtuu, jos sellaista alkaa ilmentyä. *Viimeinen* askel menetelmien toimivuuden ymmärtämiseksi on niiden kokeileminen. Oikeastaan silloinkin tulee olemaan epäselvyyttä menetelmän vaikutuksista, koska ilmastojärjestelmä on monimutkainen ja syy-seuraussuhteita voi olla vaikea hahmottaa nopeasti, varsinkin kun ilmastossa esiintyy luontaista vaihtelua vuodesta vuoteen. Syvään päätyyn ei kuitenkaan heti saa tai kannata hypätä.

Miltä SAI-intervention aikaskaala sitten näyttää kokonaisuutena?

Seuraavat luvut ovat suuntaa antavia ja on kenties mahdollista, että nämä vaiheet tapahtuvat osittain samanaikaisesti:

Jos ajatellaan, että 20 vuoden päästä jokin yhteiskunnallinen päätöksentekijä päättää globaalin SAI intervention infrastruktuurin rakentamisesta, niin käyttöönottovalmius saavutetaan 40 vuoden päästä, koska intervention infrastruktuurin rakentamiseen kuluu toiset 20 vuotta (20 v + 20 v). Jos lasketaan mukaan melko nopea 10 vuoden skaalausperiodi, niin merkittävää viilennystä (esim. 0.5 °C) saadaan aikaiseksi 50 vuoden päästä, eli vuonna 2074. Silloin maapallo on noin 2-4 astetta esiteollista aikaa lämpimämpi (riippuen toteutetuista ilmastotoimista ja onnesta maapallon ilmastoherkkyyden suhteen). Meidän tulisi kuvitella tällaisia tulevaisuuden skenaarioita, jotta voimme suhtautua interventioihin fiksusti tänään. Operaatio Arktiksen tarkoitus on kommunikoida tätä todellisuutta, jotta vuosikymmenten mittainen prosessi alkaisi aikaisemmin.

Lämpötilan vakauttaminen puoleentoista asteeseen interventioilla

Eräät tuoreet tutkimukset tarkastelevat auringon säteilyn hillintää keinona vakauttaa maapallon keskilämpötila Pariisin ilmastosopimuksen 1.5 asteeseen. Ideana on siis aloittaa interventio, joka estää lämpötilan nousun tämän rajan yli, kuitenkin ilman että planeetan lämpötilaa lasketaan. Oletuksena on, että interventio on käyttövalmiudessa sitten kun maapallon ilmasto yltää 1.5 asteeseen, jolloin interventio alkaa peittämään tai kumoamaan rajan ylittävän lämpenemisen¹¹. Tällaisia tutkimuksia me luettiin Arctic Endgame-julkaisun kirjoittamisen aikaan vuoden 2023 keväällä.

Nyt kun 1.5 °C on ylitetty vuositasolla; ja ilmasto lämpenee ennätysnopeasti; päästöt ovat ennätyskorkealla; keikahduspisteitä on ylittymässä; ja interventiot ovat vähintään parin vuosikymmenen päässä, niin tämä yllä kuvattu “peak shaving” -nimellä kulkeva idea ehtisi tuskin edes estämään yli kahden asteen lämpenemisen. James Hansen, joka historiallisesti todisti ilmastonmuutoksen uhasta Yhdysvaltain senaatissa vuonna 1988, arvioi nyt, että 2 °C menee rikki ennen vuotta 2050³. Hänen ymmärrys muinaisista ilmastoista, ilmastomallinnuksista ja pienhiukkasten vaikutuksesta maapallon ilmastoon ovat monien tutkijoiden mielestä vakuuttavia. Kahden asteen paikkeille voitaisiin vakauttaa vallitseva lämpötila interventiolla, jos aiemmin kuvattu logistinen, diplomaattinen ja tieteellinen prosessi onnistuu ja toteutettaisiin nopeutetulla aikataululla alkaen heti. Ei ole mitään tarvetta fiksoitua tällaisiin pyöreisiin lukuihin, mutta jokin deadline olisi kyllä hyvä olla.

Lämpötilan vakauttaminen kahteen asteeseen eroaa merkittävästi 1.5 asteen peak shaving-sisaruksestaan. Ensinnäkin, 1.5 °C on tunnistettu planetaariseksi rajaksi, jota ei kannata ylittää. Jos vuosisadan puolivälillä vakautetaan lämpeneminen kahteen asteeseen intervention avulla, niin useat keikahduspisteet todennäköisesti tulevat ylittymään tai ovat jo ylittyneet. Operaatio Arktiksen silmätikku - arktinen kesämerijää - olisi sekin todennäköisesti sulanut pois, eli Jäämeri olisi jäätön useita kuukausia vuodesta¹².

Jos noin 2 asteen maailmassa vuonna 2050 päätettäisiin paluusta vuoden 2023 1.5 asteeseen (you are living in the good old days), niin tarvittaisiin intensiivisempää interventiota, jota myös jouduttaisiin voimistamaan nopeammalla tahdilla, koska emme ainoastaan vakauttaisi maapallon keskilämpötilaa, vaan alentaisimme sitä. Joutuisimme siis kumoamaan taustalla tapahtuvaa kahden asteen ylitystä, samalla kun alamme kumoamaan jo tapahtunutta lämpenemistä, eli puolen asteen lämpenemistä (2 °C -> 1.5 °C). Skenaariossa, jossa kaikkien valtioiden Pariisin ilmastosopimuksen kansallisesti määritellyt panokset (Nationally determined contributions, NDC) toteutuvat, olemme matkalla kohti 2.9 asteen maailmaa tällä vuosisadalla¹³. Palaaminen 1.5 asteeseen ja pysyminen siinä tarkoittaisi 1.4 °C viilentämistä interventioilla (2.9 °C - 1.4 °C = 1.5 °C). Se on jo intensiivinen operaatio, ehkä jo liiallinen, mutta vaihtoehto ei sekään houkutteleva ole.

Mikä on interventioiden keskeinen kysymys?

Monet ajattelevat, että keskeinen kysymys on: “Tulisiko meidän muokata ilmastoa vai ei?”. Tämä kysymyksenasettelu sivuuttaa sen, että emme pysty muokkaamaan ilmastoa, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole mitään millä muokata. Tämän kysymyksen kysyminen sinkoaa sinut nykyhetkestä automaattisesti jonnekin 2050-luvulle. Käyttövalmiuden edistämisestä ei myöskään ole suunnitelmia. Kysymyksen kysyminen on kuin ihminen, joka miettii asunnon ostamista, vaikka ei omista yhtään rahaa, eikä suunnittele töihin menoa. Interventioista tulee todennäköisesti olemaan yhtä paljon hyötyä kuin ydinfuusiosta lähivuosikymmeninä.

Meillä ei myöskään ole tarpeeksi tutkimustietoa, jotta voisimme vastata kysymykseen käyttöönotosta vaadittavalla varmuudella. Muutama johtava SAI-tutkija on tästä väitteestä eri mieltä¹⁴, ja on julkisesti sanonut, että pitää SAIn käyttöönottoa pienempänä riskinä kuin sitä, että sitä ei otettaisi käyttöön, jo nykyhetken ilmastotieteen perusteella. Maapallon keskilämpötilan vakauttaminen intervention kautta saattaa olla pienempi hyppy tuntemattomaan, kuin se, että annetaan planeetan lämmetä, esimerkiksi yli kahden asteen rajan. Maapallon ekosysteemit tai yhteiskunnat eivät ole ikinä kohdanneet sellaisia lämpötiloja. Toisaalta maapallon yläilmakehän heijastamisen merkittävä lisääminen olisi sekin uudenlainen ilmastojärjestelmä. Ilmaston keskilämpötila ei suinkaan ole ainoa ilmastoa määrittelevä ulottuvuus. Kysymyksen “Tulisiko meidän muokata ilmastoa?” kuvaamia “meitä”, eli globaalia hallintorakennetta, joka tekisi päätöksen asiasta, ei myöskään ole.

Mielestäni parempi kysymys on:

Milloin halutaan, että meillä on runsaasti tutkittua tietoa ilmastointerventioista, elävät inklusiiviset kansainväliset keskustelut ja legitiimit hallintorakenteet? Vuonna 2030? Vai 2040? Ehkä vasta 2050, jos tällä hetkellä on tärkeämpiä asioita käsiteltävänä, kuten pandemiat, sodat ja inflaatio? Vähättelemättä näitä kriisejä, en itse rohkene toivoa rauhallisempia aikoja, jolloin interventioihin voitaisiin keskittyä rauhassa.

Entä mites toinen vaihe - käyttövalmiuden kysymys? Huikeiden ponnistusten ja tietyn hätäilyn kautta saavutetaan käyttövalmius vuonna 2050? Tai vasta 2060, tai 2070? Yhteiskunnat romahtavat ennen kuin ehditään vakavasti pohtia asiaa? Ero kahden ja kolmen, tai kolmen ja neljän asteen välillä on valtava. Ero jäättömän ja jäisen jäämeren välillä on valtava. AMOC:in romahdus, joka on mahdollinen tällä vuosisadalla, on jo itsessään kohtalon kysymys monille kansakunnille¹⁵.

Viime vuonna mainostimme isosti Helsingin keskustassa, että “1.5 °C tavoite on mahdoton ilman ilmastointerventioita”. Olimme oikeassa. Nyt 1.5 °C raja on vuositasolla ylitetty. Toisaalta, se ei ollut lähelläkään estettävissä edes interventioiden avulla, aiemmin mainitun interventioiden aikaskaalan takia. Maapallo lämpenee tällä hetkellä ennätysnopeasti, ja on epätodennäköistä, että interventiot hillitsevät sitä ainakaan muutamaan vuosikymmeneen. Vuosikymmenen sisällä se on käytännössä mahdotonta, ja vaikka tämä on monille itsestäänselvyys, niin se on hyvä sanoa ääneen. Viestintämme oli toiveikkaan sävyistä, koska toiveikkuus inspiroi ihmisiä, emmekä myöskään halunneet päästää irti puolentoista asteen tavoitteesta, ymmärrettävistä syistä. “Voimme vielä välttää arktisen ilmastokatastrofin, jos annamme interventioille mahdollisuuden”, sanoimme. Tämä väite ei mielestäni kerro totuudenmukaisesti interventioiden ajallisesta tilanteesta, ja sen lisäksi arktinen alue on jo kokenut valtavan muutoksen. Käytännössä 2 °C alkaa tavoitteena olla ulottumattomuuden rajamailla, koska interventiot eivät käytännössä ehdi apuun. On epäselvää, onko viestintämme kärki, arktinen kesämerijää, enää pelastettavissa, koska sen arvioidaan sulavan pois useimpina kesinä jo 1.7 °C lämpenemisen jälkeen, ja kahden asteen maailmassa jäättömät olosuhteet vallitsevat kuukausia. Interventioiden sijoittaminen ajan ulottuvuuteen ei muuta Operaatio Arktiksen ja muiden työtä muuten, kuin että ymmärretään, että enemmän on pelissä, ja vähemmän pelastettavissa.

Ilmastostrategian päivittäminen 2020-luvulle tarkoittaa sitä, että kuvittelemme itsemme 2050-luvulle ja vielä kauemmas tulevaisuuteen. Mitä tietoa ja toimien mahdollisuuksia haluamme antaa 2050-luvun ihmisille, jotka elävät 2 – 2,5 astetta lämpimämmässä maailmassa? Miten ja ketkä tulevat päättämään interventioiden mahdollisesta käyttöönotosta? Ja milloin? Nykyhetken toiminta tulee vaikuttamaan näiden kysymysten vastauksiin.

Pari tärkeää huomiota kirjoituksen päätteeksi:

Ilmastointerventioiden aikataulun nopeutus yllä annetuista arvioista käyttöönoton suhteen voi olla mahdollista, mutta tarkoittaa kieltämättä suurempien epävarmuuksien hyväksymistä interventioihin liittyen ja epäoikeudenmukaisempaa päätöksentekoa. Olisiko se oikeutettua tai järkevää riippuu siitä, keneltä kysytään, ja milloin.
Operaatio Arktis ei tänään kannata minkään intervention käyttöönottoa. Toisaalta se on mitäänsanomaton lause. Jos tämä artikkeli oli ymmärrettävä, niin koko käyttöönoton kannattamisen kysymyksen tulisi näyttäytyä tyhmänä. OA vastustaa välinpitämätöntä “hyväksyttyjen uhrien politiikkaa”, tai “kuolemantuomion” langettamista ekosysteemeille ja kansoille ilman, että kaikki kivet käännetään.

Kannatamme siis kivien kääntämistä, yhdessä, nuotion äärellä rannalla lauluja laulaen, katsoen itämerta, verenpunaisen auringon laskeutuessa.

- Viktor Jaakkola, Operaatio Arktis