IPCC on jatkuvasti todellisuutta askeleen jäljessä
Kuva: Pietari Purovaara
Intergovernmental Panel on Climate Change, eli IPCC, on YK:n merkittävin ilmastotiedetoimija ja keskeinen auktoriteetti, jonka Tilanneraporttien Summary for Policymakers -tiivistelmät ovat ilmestyessään jokaisen ilmastoasioista tietoisen poliitikon, virkahenkilön ja kansalaisen pöydällä, ja on myös välttämätön tiedefoorumi ilmastotutkimuksen julkaisemisessa. IPCC on kuitenkin ikään kuin ’parasta mitä meillä on’ todellisen poliittisen vaikutusvallan osalta, koska sen työtä ja raportteja ovat alusta lähtien leimanneet mallinnusten pohjalta tehtävien arvioiden konservatiivisuus ja David Sprattin (2017) sanoin ”tuhoisempien lopputulemien väheksyminen” sekä tapa pyrkiä ”pienimpään määrään draamaa.” Sprattin mukaan varovaisuus on ollut aikaisemmin ymmärrettävää erilaisten poliittisten voimien ristiaallokossa, mutta nykyajassa tästä varovaisuudesta on tullut ”vaarallisen harhaanjohtavaa.”
IPCC:n suurimpia vahvuuksia ovat sen institutionaalinen luonne, tunnistettu auktoriteetti ja linkittyminen globaaleihin päätöksentekojärjestelmiin. Samalla nämä ominaisuudet ovat sen suurin heikkous, sillä sen prosessit ovat tuskallisen hitaita, eivätkä IPCC:n raportit järjestään sisällä uusinta saatavilla olevaa tutkimustietoa. Sen konsensushakuinen päätöksenteko päätyy usein välttämään dramaattisimpia lausumia ja ohittamaan monia kriittisiä muuttujia, jotka vaikuttavat spesifeihin kehityskulkuihin, yhteisöihin tai alueisiin. Lisäksi IPCC:n johtopäätökset päätyvät poliittisen valvonnan kohteeksi ennen julkaisua, mikä Sprattin mukaan vesittää entisestään tutkimustietoa. Tätä on tuskin mahdotonta liikaa alleviivata – IPCC on poliittinen toimija siinä missä muutkin kansainvälisen tiedonvälityksen ja päätöksenteon elimet.
Keskeinen ilmiö on myös tutkijoiden taipumusvähätellä omien tutkimustuloksiensa ’vähemmän todennäköisiä ja äärimmäisiä’ projektioita. Spratt siteeraa Sir Nicholas Sternin kommenttia IPCC:n AR5:sta: ”(IPCC) raportoi sellaisen kirjallisuuden pohjalta, joka systemaattisesti ja perustavanlaatuisesti vähättelee hallitsemattoman ilmastonmuutoksen riskejä.” Samalla näyttää siltä, että ilmastotiede on aina todellisuutta askeleen verran jäljessä. Kiihtyvä ilmastonmuutos seuraa liki poikkeuksetta aikaisempien tutkimusten pessimistisimpiä ennustuksia; ilmastojärjestelmän muutokset etenevät nopeammin ja tuhoisammin seurauksin kuin aikaisemmin on arvioitu. Dr. Barrie Pittock kirjoitti jo vuonna 2006 tutkijoiden todellisesta vastuusta ”määritellä, laskea ja varoittaa mahdollisista vaaroista ja lopputulemista, joita emme voi hyväksyä.” Tutkijoiden tulisi siis viestittävä niistäkin ilmastonmuutoksen kauhukuvista, jotka olisivat julkaistuina heidän urakehitykselleen haitallisia. Ilman todellisuuteen perustuvaa tilannekuvaa olemme aseettomia ilmastonmuutoksen edessä.
Jäätikkötutkija John Mercier julkaisi 1960-1970-lukujen taitteessa paperin, jossa kirjoitti WAISin, eli Länsi-Antarktiksen mannerjäätikön voivan horjua jo 50 vuoden päästä. Tutkimusta pidettiin alarmistisena, mikä käytännössä johti Mercierin tutkimusrahoituksen loppumiseen - tutkijat voivat todella siis menettää elantonsa, jos esittävät näkemyksiä tai tutkimustuloksia, jotka ovat ‘liikaa’ valtavirtakestelun ulkopuolella. Professori James Hansen kutsuu tätä Mercier-efektiksi.
Ilmastotiede ja -viestintä ovat viime vuosina joutuneet tilanteeseen, jossa kuilut tutkimuksen, instituutioiden tekemänpolitiikan ja lopulta kansalaisille päätyvän ilmastotiedon välillä ovat kasvaneet liki pohjattomaksi. Kansainvälisen ilmastopolitiikan retoriikka nojaa yhä Pariisin Sopimuksen 1,5 asteen käsitteeseen, vaikka samalla 2 asteen lämpeneminen on alkanut tuntua hyväksyttävältä, jopa välttämättömältä. Todellisuus kuitenkin on, että olemme matkalla kohti 3-5 asteen lämpenemistä. Spratt muistuttaa, että yhdenkin celsiusasteen lämpeneminen - 1,5 tai 2 asteesta puhumattakaan - asettaa satoja miljoonia ihmisiä hengenvaaraan. Tutkija Sir David King, joka ajoi 1,5 asteen käsitettä UK:n neuvonantajana Pariisin Sopimukseen on vuonna 2021 myöntänyt olleensa väärässä 1,5 asteesta, jo ”nykyisen 1,1 asteen olevan liian vaarallinen”. Samalla King on myöntänyt uskovansa professori James Hansenin olleen oikeassa jo vuonna 1988, kun tämä varoitti Yhdysvaltain kongressia hiilidioksiditasojen nousemisesta yli 350ppm-tason yli. Vuonna 2025 CO2-tasot ovat nousemassa 430 osaan miljoonasta, ja maailma tuottaa 48% enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin 90-luvun alussa. Hansenin näkemyksiä pidettiin aikanaan alarmistisina, mutta ne ovat linjassa sen kanssa, että toteutuneet ilmastojärjestelmän muutokset ovat useimmiten mallinnusten dramaattisimmista päästä.
Voikin kysyä, miksi odottaa muuta kuin äärimmäisiä lopputuloksia, kun yhteiskuntiemme päästöt kasvavat edelleen räjähdysmäisesti? Hansen kirjoitti vuonna 2014: ”…uskon, että lapsemme ja koko maailma tulevat näkemään meidät syyllisinä maailmanhistorian suurimpaan rikokseen ihmisyyttä ja luontoa vastaan”. Tähän rikokseen ovat osasyyllisiä ne järjestelmät, jotka ovat väheksyneet ilmastonmuutoksen kiihtymisen nopeutta ja seurauksia, ja saaneet siten aikaan valheellisen tilannekuvan ja turvallisuudentunteen niihin yhteiskuntiin, jotka ovat ilmastonmuutoksen torjumisesta eniten vastuussa.
Kaiken ohella ilmastonmuutos on muuttunut julkisessa keskustelussa vuosikymmenen vaihteen hätätilaretoriikasta yleisesti hyväksytyksi todellisuudeksi, jossa ilmastoviestintää voidaan jo kommentoida Suomen Kuvalehden Matti Virtasen sanoin: ”media voisi jo vaihtaa levyä ja kertoa myös hyviä uutisia maailman tilasta.” Samassa artikkelissa Virtanen viittaa juurikin IPCC:n tilanneraporttiin, jonka mukaan ”näyttö hirmumyrskyjen lisääntymisestä ja vahvistumisesta on heikkoa.”
Ilmastojournalismi on ilmastotieteen tavoin kriisissä, mutta ei hyvien uutisten puutteen takia, vaan koska huonot uutiset ovat paljon huonompia kuin haluamme myöntää itsellemme. Yhteiskunnissa on käynnissä ilmastoapatian epidemia, jonka lääke ei ole hyväksyä miljoonien ja jopa miljardien ihmisten kärsimys ja kuolema, vaan kaikkien mahdollisten keinojen tutkiminen elinkelpoisen planeetan säilyttämiseksi.
Pietari Purovaara / Operaatio Arktis
Lähteet: David Spratt, What Lies Beneath - THE UNDERSTATEMENT OF
EXISTENTIAL CLIMATE RISK, 2017
https://www.breakthroughonline.org.au/_files/ugd/148cb0_a0d7c18a1bf64e698a9c8c8f18a42889.pdf
JAMES E. HANSEN, World’s Greatest Crime against Humanity and Nature, 2014
https://www.columbia.edu/~jeh1/mailings/2014/20140310_ChinaOpEd.pdf
James Hansen et al: Global Warming Has Accelerated: Are the United Nations and the Public Well-Informed?
https://www.tandfonline.com/doi/epdf/10.1080/00139157.2025.2434494?needAccess=true